Ihmisen anatomia

Ihmisen anatomia on anatomian erikoistunut ala. Ihmisen anatomiassa tutkitaan ihmisen rakennetta. Ihminen on rakenteeltaan hyvin samankaltainen kuin muutkin selkärankaiset nisäkkäät.

Ihmisen rakenteen perusluokkana voidaan pitää solua. Ihmisessä on monia erilaisiin käyttötarkoituksiin keskittyneitä soluja kuten sukusoluja, hermosoluja, lihassoluja. Solut rakentavat yleensä kudoksen. Kudostyyppejä on monia, jotka rakentuvat vain yhdestä solutyypistä, esimerkiksi lihassolut rakentavat lihaskudoksen. Erilaisten solujen rakentamat kudokset luovat yhtenäisen elimen: esimerkiksi lihaskudos, hermokudos ja muut kudokset rakentavat sydämen. Useat elimet vastaavasti rakentavat elimistöjä, joilla kullakin on oma tehtävä eliössä. Yleensä yksi elimistö vastaa monista tapahtumista kehossa. Elimistöjen on kyettävä yhteistoimintaan, jotta eliö pystyisi elämään. Eräs ihmisen elimistö on verenkierto.

Ihmisen anatomia tunnettiin jo 1600 eaa., josta on viitteitä egyptiläisten papyruskirjoituksista. 1600 eaa. tunnettiin jo sydän, maksa, perna, munuaiset, kohtu ja virtsarakko.

Hippokrates oli merkittävä anatomian ja lääketieteen kehittäjä. Hän ymmärsi lihasten ja luiden välisen yhteistyön ja liitti sen ihmisen kykyyn liikkua. Hippokrates antoi myös monille elimille selityksen niiden toiminnasta. Herofilos ja Erasistratos olivat ensimmäisiä, jotka tutkivat ja paloittelivat ihmisruumiita ja laajensivat tietämystä ruumiinavauksilla.

Leonardo da Vinci teki monia suuria löytöjä anatomiassa. Leonardon sanotaan viettäneen öitä tutkien ruumiita ja yrittäen hahmotella ihmiskehon toimintaa. Leonardo muun muassa huomasi sen, että kuva jonka silmä näkee on ylösalaisin verkkokalvolla.

Verenkiertoelimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Verenkiertoelimistö

Ihmisen verenkiertoelimistön keskus on sydän, joka sijaitsee rintakehässä hiukan vasemmalla puolella. Ihmisen sydän on massaltaan 200–400 grammaa, ja usein nyrkkisääntönä sanotaan sydämen olevan puristetun nyrkin kokoinen. Ihmisen verenkierto on ”täydellinen”. Täydellisessä verenkierrossa vähä- ja runsashappinen veri eivät pääse sekoittumaan toisiinsa. Ihmisen verenkierto voidaan jakaa kahteen tyyppiin: isoon verenkiertoon ja pieneen verenkiertoon.

Arkikielessä verenkierrolla tarkoitetaan juuri suurta verenkiertoa. Suuressa verenkierrossa sydän pumppaa verta valtimoon, josta veri kulkeutuu hiusverisuoniin ja lähtee takaisin laskimoita pitkin sydämeen. Pienessä verenkierrossa sydämen oikea kammio pumppaa hiilidioksidipitoisen veren keuhkoihin, joissa verisolut vaihtavat sisältämänsä hiilidioksidin happeen. Keuhkoista hapekas veri palaa keuhkolaskimoa pitkin sydämen vasempaan eteiseen.

Sydän[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sydän

Sydän on jakautunut neljään onteloon: oikeaan ja vasempaan eteiseen sekä oikeaan ja vasempaan kammioon. Sydämeen tullessaan veri saapuu aina ensin eteiseen, josta se kulkeutuu läppien ohi saman puolen kammioon ja sieltä edelleen takaisin verenkiertoon. Veri tulee sydämeen aina laskimoita eli veenoja pitkin ja lähtee valtimoita eli arterioita pitkin. Eteisen vaikutus pumppaustyöskentelyssä on melko pieni, sillä normaalioloissa veri valuu suoraan suonista kammioon pysähtymättä juurikaan eteisessä. Vain rasituksessa eteisten pumppaustoiminnalla on merkitystä.

Sydämessä on neljä läppää, joista kaksi on eteisten ja kammioiden välissä (eteis-kammioläpät) sekä kaksi kammioiden ja valtimoiden välissä (kammio-valtimoläpät). Eteis-kammioläppiä kutsutaan myös purjeläpiksi, koska niiden liuskat ovat leveitä purjeita. Liuskoihin kiinnittyvät jänteet ovat kiinni kammioiden sisäseinämien nystylihaksissa, jotka supistuvat samalla kun muukin sydänlihas supistuu estäen läppiä kierähtämästä nurin. Oikea eteis-kammioläppä (trikuspidaaliläppä) on kolmiliuskainen, vasen eteis-kammioläppä (bikuspidaaliläppä eli mitraaliläppä eli hiippaläppä) kaksiliuskainen. Kammio-valtimoläpät ovat taskun muotoisia ja ne kiinnittyvät aivan valtimoiden tyveen. Läpät sallivat veren virtauksen kammioista valtimoihin, mutta kun paine laskee liian alhaiseksi ja veri alkaa virrata takaisinpäin, läpät sulkeutuvat. Aortan tyveen liittyvä läppä on aorttaläppä. Keuhkovaltimorungon tyveen liittyvä läppä on keuhkovaltimoläppä. Kaikkien sydänläppien toiminta on passiivista.

Sydämessä on sepelvaltimoiksi kutsuttavia verisuonia. Niiden tehtävänä on turvata sydämen solujen hapen ja ravinteiden saanti. Sepelvaltimot haaroittuvat suoraan aortasta. Ihmisellä on yleensä kaksi pääsepelvaltimoa: oikea ja vasen. Oikean sepelvaltimon päähaara kiertyy eteis-kammiovälissä oikealle sydämen taakse. Vasemman sepelvaltimon toinen päähaara kulkee alaspäin kammioiden väliseinämän kohdalla, ja toinen kiertyy eteis-kammiovälissä vasemmalle sydämen taakse. Osa sepelvaltimoiden verestä kulkee takaisin sydämen eteisiin erityisiä pikkulaskimoita myöten. Vasemman sepelvaltimon verenkierto hidastuu ja saattaa jopa pysähtyä sydämen supistumisen aikana tapahtuvan paineen nousun vuoksi. Oikeassa sepelvaltimossa veri kiertää koko ajan normaalisti.

Sydämessä on sepelvaltimoiden lisäksi sepellaskimoita. Ne ovat laskimoita, jotka alkavat sydänlihaksesta ja laskevat veren oikeanpuoleiseen eteiseen.

Suomessa hyvin yleinen sepelvaltimotauti johtuu sepelvaltimossa tapahtuvasta häiriöstä, joka estää verenkierron sepelvaltimoissa. Hyvin suuri riski sairastua sepelvaltimotautiin on etenkin diabeetikoilla, tupakoitsijoilla ja henkilöillä, joilla on taipumus korkeaan kolesteroliin.

Verisuonisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Verisuonisto

Ihmisen verisuonet jaotellaan kahteen ryhmään: valtimoihin ja laskimoihin. Laskimot tuovat hiilidioksidipitoista ja muita epäpuhtauksia sisältävää verta ruumiin eri osista sydämeen. Valtimot vievät runsashappista ja vähähiilidioksidista verta ruumiin eri osiin, joista ne palautuvat takaisin sydämeen laskimoita pitkin. Poikkeuksena ovat keuhkovaltimot, jotka kuljettavat hiilidioksidipitoisen veren sydämestä keuhkoihin. Ihmiskehon päävaltimo on aortta, joka on samalla paksuin verisuoni.

Valtimoiden seinämät ovat huomattavasti paksumpia kuin laskimoiden. Syynä on valtimoissa oleva korkea paine ja kehon luontaisa suojautuminen fyysisiltä uhilta. Valtimoissa veri kulkee puhtaasti paineen avulla, mutta laskimoissa paine ei riitä ja niissä onkin erilliset läpät, jotka estävät veren paluun väärään suuntaan ja joita hyväksikäyttäen veri kiertää lopulta takaisin sydämeen.

Veri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Veri

Veri on nestemäistä kudosta, jonka tarkoituksena on siirtää happea, hiilidioksidia, ravintoa ja muita tärkeitä elementtejä ruumiin eri osiin. Veri koostuu verisoluista, joita ovat punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Verisolujen lisäksi verestä 55 prosenttia on plasmaa. Ihmiskehossa on kehosta riippuen yleensä noin 4–6 litraa verta.

Punasolut eli erytrosyytit kuljettavat happea, hiilidioksidia ja ravintoa. Se on tumaton, muodoltaan litteä, kaksoiskovera kiekkomainen solu. Punasolu on pienin sekä yleisin verisolu. Kolmasosa punasolusta on hemoglobiinia, joka antaa solulle punaisen värin. Punasoluja syntyy pääasiassa luuytimissä. Ensimmäisenä punasolun löysi hollantilainen Jan Swammerdam vuonna 1658.

Valkosolut eli leukosyytit ovat osa ihmisen immuunijärjestelmää ja torjuvat tartuntatauteja. Ne voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin: monosyytit, granulosyytit ja lymfosyytit. Vaikka valkosolut torjuvat tauteja, aiheuttavat ne myös itse tauteja. Valkosolujen hallitsemattomasta lisääntymisestä johtuvia syöpiä ovat leukemia ja lymfooma.

Verihiutaleet eli trombosyytit huolehtivat veren hyytymisestä. Ne syntyvät luuytimessä esiasteistaan megakaryosyyteistä. Verihiutaleet ovat tumattomia solukalvon ympäröimiä soluliman kappaleita. Verihiutaleiden vähäisyys trombosytopenia ilmenee verenvuototaipumuksena, joka on yleistä muun muassa alkoholisteilla.

Veriplasma on se veren osa, joka ei koostu soluista. Se on pääasiassa vettä, mutta siinä on myös valkuaisaineita, suoloja, lukuisia eri tehtäviä hoitavia välittäjäaineita ja glukoosia.

Ihmisen veri voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin punasolujen ominaisuuksien perusteella. Luokitteluun käytetään niin sanottua ABO-järjestelmää. Järjestelmä on perustettu, koska huomattiin, että verensiirrossa kuoli useita ihmisiä. Tietylle veriryhmälle voi käyttää vain tiettyjä veriryhmiä. Suomessa yleisin veriryhmä on A, mutta maailmalla yleisin ryhmä on O.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruoansulatuselimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ruoansulatuselimistö

Ruoansulatus eli digestio huolehtii ravinnon pilkkoutumisesta pienemmäksi ja näin antaa sen muodossa, jota solut voivat käyttää. Hiilihydraatit pilkkoutuvat yksinkertaisiksi sokereiksi (ennen kaikkea rypälesokeriksi eli glukoosiksi), jotka ovat solujen tärkein energianlähde. Proteiinit eli valkuaisaineet hajoavat aminohapoiksi, jotka puolestaan käytetään elimistön rakennusaineiksi. Rasvat kulkeutuvat soluihin pilkkoutuneina rasvahapoiksi ja glyseroliksi, jotka yhdistyvät uudelleen ja rasva käytetään joko solujen rakennusaineeksi tai se jää ravintovarastoksi rasvasoluihin. Ravinnon käsittely tapahtuu ruoansulatuskanavassa. Lukuun ottamatta niitä elimiä joiden kautta ravinto kulkee suusta suoliston loppuun asti, ruoansulatuselimistöön kuuluu joukko ruoansulatusrauhasia, kuten sylkirauhaset, mahanesterauhaset, suolinesterauhaset, haima ja maksa, jotka erittävät ruoansulatusnesteitä. Nämä sisältävät entsyymejä, joiden avulla ravinnon pilkkoutuminen käyttökelpoiseen muotoon tapahtuu nopeasti. Ruoansulatuselimistö alkaa suusta ja päättyy peräsuoleen.

Suu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suu

Suussa hampaat hajottavat ruoan mekaanisesti pieniksi osiksi. Suun sylkirauhaset erittävät nestettä joka kiinteyttää murskatun aineksen, jotta se olisi helpommin liikutettavissa suusta mahalaukkuun. Suusta ruoka siirtyy nielun kautta ruokatorveen ja edelleen mahalaukkuun.

Mahalaukku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mahalaukku

Mahalaukku on koko ruoansulatusjärjestelmän keskus. Siellä tapahtuu ensimmäinen kemiallinen pilkontavaihe. Mahalaukussa on hyvin hapanta suolahappoa ja pepsiiniä. Pepsiini huolehtii proteiinien pilkkomisesta. Mahalaukun tilavuus on ihmisestä riippuen noin 1,5 litraa.

Mahalaukun seinämät liikkuvat lähes koko ajan. Autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto säätelee näitä liikkeitä. Vagushermo, joka kulkee suoraan aivoista mahalaukkuun, välittää impulsseja eli herätteitä mahalaukun lihaksille. Lihakset supistuvat aaltomaisesti, ja aallot leviävät mahalaukun yläosista sen alaosiin. Ensimmäiset supistukset alkavat, kun mahalaukku on aterian jälkeen tyhjentynyt kaikesta ravinnosta. Vatsan ”kurina” johtuu pitkään tyhjillään olleen mahalaukun voimakkaasta supistuksesta. Ruokailu lopettaa supistukset. Se johtuu nielun ja ruokatorven heijasteista eli reflekseistä, joiden vaikutuksesta mahalaukun lihakset rentoutuvat. Sen ansiosta mahalaukku voi laajentua ja ottaa vastaan ravintoa.

Mahalaukun sisäpintaa verhoaa ohut limakalvo. Se on erityisen tärkeä ruoansulatuksen kannalta. Limakalvossa on erilaisia rauhasia, jotka erittävät mahanestettä. Normaalisti mahanestettä syntyy 2–3 litraa päivässä. Limakalvon rauhasissa on erilaisia soluja, jotka valmistavat erilaisia limoja ja eritteitä mahanesteeseen. Rauhasten niin kutsutut parietaalisolut muodostavat suolahappoa. Nämä solut ovat pääosin pienellä alueella mahalaukun alaosassa.

Mahalaukun tuottama mahaneste on tarpeellinen. Sen vaikutuksesta ruoka saadaan oikeaan kiinteyteen, ja sen avulla elimistö pystyy hajottamaan ravinnon valkuaisaineet. Mahanesteessä on muun muassa vettä, entsyymejä, suolahappoa ja suolaa. Entsyymit pystyvät pilkkomaan ruoan ravintoaineita elimistön käytettäväksi. Pepsiini on hyvin tärkeä entsyymi. Se muodostuu pepsinogeenistä, jota on mahanesteessä. Muuttuakseen pepsiiniksi se kuitenkin vaatii suolahappoa. Vasta mahanesteen suolahapon vaikutuksesta pepsiiniä voi syntyä. Pepsiini hajottaa ruoan valkuaisaineita. Elimistö ei kykene käyttämään hyväkseen ruoan ravintoaineita ennen kuin niitä on esikäsitelty. Pepsiinin tehtävänä on pilkkoa valkuaisaineet sellaisiksi aineiksi, jotka voivat imeytyä suolesta. Sitten ne kuljetetaan elimistön eri osiin ja käytetään rakennusaineiksi ja energiaksi.

Pepsiinin muodostamiseen tarvittava suolahappo on hyvin väkevää ja hapanta. Siksi suolahappo tuhoaa ruoan bakteereita ja muita mikro-organismeja. Sen vuoksi mahalaukun ja ohutsuolen yläosan sisältö on melko steriiliä. Mahanesteen eritystä säätelee muun muassa aivojen autonominen, tahdosta riippumaton hermosto. Myös hormonit säätelevät mahanesteen eritystä. Veren hormonit vaikuttavat sekä mahanesteen muodostumiseen että mahalaukun liikkeisiin ja supistuksiin. Gastriinihormonilla on suuri merkitys suolahapon synnyssä.

Haima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Haima

Haima on noin sata grammaa painava rauhanen. Se sijaitsee vatsaontelossa takimmaisena. Haiman paksumpi pää sijaitsee oikealla puolella pohjukaissuolen mutkassa ja ohuempi pää lähellä pernan porttia. Haima voidaan jakaa kahteen osaan. Eksokriininen eli avoeritteinen osa toimii ruoansulatuselimenä. Toinen, huomattavasti pienempi osa haimasta on endokriininen eli umpieritteinen osa. Tämä osa sijaitsee ns. Langerhansin saarekkeessa. Endokriininen osa tuottaa insuliinia ja glukagonia.

Sappirakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sappirakko

Sappirakko on pieni, maksaan kiinnittynyt elin. Sen tilavuus on noin 50 millilitraa, mutta kykenee varastoimaan maksasappea jopa 20 kertaa enemmän. Sappea erittyy maksasta ja se kulkee erikoistuneita sappijohtimia pitkin sappirakkoon. Sappirakosta sappineste jatkaa matkaansa ohutsuoleen ison pohjukaissuolinystyn kohdalle sappitiehyitä pitkin. Sapen eritystä kiihdyttävät parasympaattinen hermosto sekä sekretiini. Sapen tehtävänä on hajottaa rasvat pieniksi pisaroiksi, jotta ruoansulatusentsyymit pääsevät vaikuttamaan niihin. Sappi koostuu kolesterolista, sappisuoloista ja sappiväriaineista. Kolesteroli osallistuu sappisuolojen valmistukseen. Liiallinen kolesteroli aiheuttaa sappikiviä, jotka estävät sapen pääsyn pohjukaissuoleen. Sappisuolat mahdollistavat rasvojen imeytymisen muodostamalla ohutsuolessa pieniä pallosia, joiden sisään ravintoaineen rasvahapot kulkeutuvat.

Maksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Maksa

Maksalla on useita toimintoja, joista tärkein on erilaisten myrkkyjen kuten alkoholin pilkkominen. Lisäksi maksa pilkkoo hormoneja, valmistaa sappihappoja sekä varastoi verta, glykogeenia, rautaa ja vitamiineja.

Maksan yläpinta on kupera ja alapinta lievästi kovera. Maksan verenkierto poikkeaa muista elimistä, sillä siihen tulee normaalisti maksavaltimoa pitkin hapekasta verta kudosten käyttöön ja siitä lähtee kolme lyhyttä maksalaskimoa, jotka yhtyvät alaonttolaskimoon ja vievät verta kohti sydäntä. Näiden lisäksi maksaan saapuu porttilaskimo, joka on jo luovuttanut happensa ruoansulatuskanavalle. Porttilaskimojärjestelmä tuo veren suolistosta ja ravinnosta imeytyneet aineet ensimmäiseksi maksaan. Tämän vuoksi maksalla on useita toimintoja.

Sikiöllä maksa toimii punasolujen valmistajana. Muutoin punasolut valmistuvat luuytimissä.

Suolisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Pohjukaissuoli , Ohutsuoli, Paksusuoli, Peräsuoli ja Peräaukko

Suolisto alkaa mahalaukun tyvestä, josta alkaa pohjukaissuoli. Pohjukaissuoli on osa ohutsuolta, mutta se on 20–30 senttimetriä pitkä osa ohutsuolen alusta. Pohjukaissuoli on hapan sinne laskevan mahanesteen vuoksi. Mahaneste pilkkoo ravintoa. Pohjukaissuolessa on erityisiä pohjukaissuolirauhasia, jotka erittävät aineita. Rauhasten erittämä aine suojaa suolen limakalvoa. Puolessavälissä pohjukaissuolta mahasta tullut hapan ruokasula neutraloituu sapen ja haimanesteen vaikutuksesta.

Pohjukaissuolen seinämässä on neljä kerrosta: limakalvo, limakalvon alainen kerros, lihaskerros ja sidekudoksinen ulkokerros. Limakalvo on poimuttunut koko ohutsuolen alueella nukkalisäkkeiksi, jotka lisäävät pilkottujen ravintoaineiden imeytymispinta-alaa. Limakalvon pintasolut erittävät limaa, ruoansulatusentsyymejä ja hormoneja. Limakalvon alaisessa kerroksessa on runsaasti verisuonia, imukeräsiä ja hermoja. Lihaskerros on muodostunut sileistä lihaksista, ja siinä on sisinnä rengasmaisesti ja uloinna pitkittäisesti järjestäytyneitä lihaksia. Lihaskerros vastaa ohutsuolen kanavan liikkeistä.

Ohutsuoli on ihmisruumiin pisin suoli, 3–5 metriä pitkä. Se voidaan jakaa pohjukaissuoleen, tyhjäsuoleen ja sykkyräsuoleen. Suurin osa ravinteista imeytyy jo ohutsuolessa, joten sen merkitys on suoliston tärkein. Ohutsuoli päättyy umpisuoleen.

Ohutsuolen seinämässä on monta kerrosta. Uloin niistä koostuu lihassyistä, joista uloimmat ovat pitkittäissuuntaisia ja sisemmät rengasmaisia. Lihassyiden sisäpuolella on hermoja, verisuonia, rasvaa ja löyhää sidekudosta sisältävä kerros. Sisempänä on ohut limakalvon lihaskerros ja loput limakalvot. Limakalvo on voimakkaasti poimuttunut, minkä johdosta suolen sisäpinta on pinta-alaltaan paljon ulkopintaa suurempi. Laaja pinta-ala on tarpeen, jotta mahdollisimman paljon suolen läpi kulkevista ruoan ravintoaineista voisi imeytyä elimistöön. Limakalvossa on useita miljoonia pieniä ulokkeita, joita kutsutaan nukkalisäkkeiksi eli villuksiksi.

Ohutsuolen limakalvossa on runsaasti imukudosta, joka poistaa suolesta bakteereja ja muita haitallisia aineita. Erityisen paljon imukudosta on sykkyräsuolen loppupäässä. Limakalvossa on myös muita soluja, jotka erittävät limaa, hormoneja ja muita suolen toimintaan vaikuttavia aineita. Koska ohutsuolen läpi kulkee paljon ruokaa päivittäin, suolen seinämän solut ovat kovassa kulutuksessa. Solujen onkin uusiuduttava jatkuvasti. Uusia soluja muodostuu limakalvon pohjaosissa, joista ne työntyvät pintaa kohti korvatakseen vanhat solut, jotka puolestaan irtoavat ja tuhoutuvat.

Paksusuoli on noin kaksi metriä pitkä suoli ja ohutsuolta paksumpi. Ohutsuolen tapaan se voidaan jakaa kolmeen osaan: umpisuoleen, varsinaiseen paksusuoleen eli kooloniin ja peräsuoleen. Paksusuolen tehtävänä on ottaa suolessa olevasta ruoasta nestettä ja suoloja. Mikäli paksusuoli ei toimi kunnolla, se ei kykene ottamaan ruoasta vettä ja ulosteesta tulee nestemäistä eli ripulia. Paksusuolen sisäpinnalla on runsaasti ihmiselle elintärkeitä olevia bakteereja. Ne hajottavat ainesta ja tuottavat K-vitamiinia. Materiaali jota elimistö ei tarvitse enää, poistuu kehosta paksusuolen kautta peräsuoleen ja siitä eteenpäin peräaukolle.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hermosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen aivot. Aivolohkot on eroteltu väreillä.

Pääartikkeli: Hermosto

Hermosto on järjestelmä, jossa tieto välittyy eri osien välillä hermosolujen eli neuronien ärsyyntymisen kautta. Signaalit kulkevat hermosolun sisällä sähköisesti ja solusta toiseen kemiallisesti. Hermosto voidaan jaotella kuuteen luokkaan:

Ihmisen hermoston keskus ovat aivot sekä selkäydin. Selkäytimessä tapahtuu vaistomaiset liikkeet, esimerkiksi refleksit ja muut toimenpiteet, jotka vaativat suurta nopeutta toimia. Mikäli kaikki käskyt kulkisivat aivojen kautta, olisi tilanne ehtinyt mennä jo ohi. Aivot ja selkäydin muodostavat keskushermoston.

Aivot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisaivot

Aivoissa käsitellään muun muassa tunteet, kokemukset, tietoisuus, muisti, aistit ja liikkuminen. Aivojen eri osilla on omat tehtävänsä, ja aivot voidaankin jakaa eri yksiköihin niiden toiminnan mukaan:

Isoaivot ovat aivojen suurin yksikkö. Arkikielessä aivoilla tarkoitetaan yleensä juuri isoaivoja. Isoaivot ovat voimakkaasti poimuttuneet, mikä nostaa niiden pinta-alaa. Aivokuori eli korteksi on aivojen pinnalla oleva harmaa kerros. Harmaassa aineessa sijaitsevat solujen soomaosat. Muisti, tunteet, puhuttu ja kirjoitettu kieli, laskutaito, musiikki ja luovuus syntyvät isoaivoissa.^[1]

Pikkuaivot ovat isoaivojen alapuolella, ja niihin verrattuna huomattavasti pienemmät. Pikkuaivojen tehtäviin lukeutuu liikkeiden hienosäätö. Humalassa pikkuaivojen toiminta on vajavaista, mistä johtuu usein humalaisiin liitetty horjuva kävely. Liika alkoholin käyttö saattaa johtaa pikkuaivojen surkastumiseen ja huonoon tasapainoon.^[2] Pikkuaivot eivät itse aloita liikettä tai liikesarjaa, vaan aloite lähtee isoaivoilta.

Väliaivot sijaitsevat isoaivojen sisällä. Niiden tärkeimmät yksiköt ovat talamus ja hypotalamus. Talamus on tumake, joka käsittelee ja muokkaa tietoa aisteilta, lukuun ottamatta hajuaistia. Hypotalamus säätelee aivolisäkkeen toimintaa sekä osallistuu myös vireystilan ja vuorokausirytmin säätelyyn muun muassa biologisen kellon suprakiasmaattisen tumakkeen avulla.

Keskiaivot sijaitsevat väliaivojen alla. Niiden toiminta on melko pitkälle samaa kuin hypotalamuksen.

Aivosilta ja ydinjatke sijaitsevat aivojen ja selkäytimen välissä. Ydinjatke säätelee paljon autonomisen hermoston toimintoja, kuten veren hiilidioksidipitoisuutta, hengitystä ja sydämen lyöntitiheyttä.

Aivokammiot ovat tuottamansa aivo-selkäydinnesteen eli likvorin täyttämiä onteloita aivojen sisällä. Isoaivopuoliskojen sisällä sijaitsevat vasen ja oikea sivukammio, ja ne ovat yhteydessä kolmanteen aivokammioon, joka sijaitsee väliaivojen alueella. Kolmas aivokammio on puolestaan yhteydessä aivonesteviemärin välityksellä ydinjatkeen sisällä sijaitsevaan neljänteen aivokammioon, joka jatkuu selkäytimen keskuskanavana. Kolmannesta aivokammiosta likvori kulkee myös kolmen pienen aukon kautta lukinkalvononteloon, josta se jatkaa kovan aivokalvon lehtien välissä oleviin suuriin laskimoihin eli aivoveriviemäreihin araknoidaalivillusten kautta.

Aivot voidaan jakaa myös kahteen osaan: vasempaan ja oikeaan aivopuoliskoon. Monissa tutkimuksissa on havaittu, että vasemmalla aivopuoliskolla ihminen käsittelee matemaattista, rationaalista ja liiketoimintaan liittyvää tietoa. Oikea aivopuolisko taasen käsittelee lähinnä tunneperäistä ja luovaa tietoa. Tiedonkäsittelyä hallitseva puolisko vaihtelee yksilöittäin.

Selkäydin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Selkäydin

Selkäydin sijaitsee ihmisellä, kuten muillakin selkärankaisilla, selkärangan sisällä. Selkäytimen poikkileikkaus muistuttaa hyvin paljon perhosta. Selkäranka koordinoi aivoilta saamiaan käskyjä kehon eri osiin.

Keskushermosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskushermosto eli sentriaalinen hermosto on ihmistoiminnan ydin. Siihen kuuluvat selkäydin ja aivot. Aivoissa käsitellään lähes kaikkea tietoa, jota ne saavat ympäristöstään. Selkäydin taas käsittelee lähinnä vaistonvaraisuuteen liittyviä asioita, kuten refleksejä. Jos refleksit käsiteltäisiin aivoissa, tiedon analysointiin ja uuden käskyn antamiseen kuluisi runsaasti aikaa, eikä ihminen voisi toimia refleksinomaisesti.

Esimerkiksi: Jos aivot säätelisivät kaikkea ihmisen toimintaa, ja ihminen olisi kuuman hellan lähellä, ihmisen käsi palaisi ennen kuin hän huomaisi sitä. Kun selkäydin käsittelee tiedon, sitä ei tulkita mitenkään, vaan käsi siirtyy heti pois.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisen luuranko

Ihmisen kehossa on noin 206 luuta, vastasyntyneillä 350. Pisin ja vahvin luista on reisiluu, pienin taas korvasta löytyvä jalustinluu. Luun keskustassa on luuydintä, jossa muodostuu uusia punasoluja. Luuydin voidaan jakaa kahteen osaan, punaiseen ja keltaiseen, joista punaisessa syntyy verisoluja. Keltainen on lähinnä rasva- ja sidekudosta. Luuranko tukee lihaksia ja antaa niiden kanssa ihmiselle kyvyn liikkua. Lihaksen ja luun välisenä kiinnittäjänä on jänne.

Kallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kallo

Kallo suojaa aivoja iskuilta. Vastasyntyneellä voidaan havaita useita pään luita, mutta ajan mittaan luut luutuvat kiinni toisiinsa. Kalloon luetaan kuuluvaksi myös leukaluu, joka on nivelten välityksellä kiinni kallossa. Kallossa on paikat silmille ja nenälle.

Selkäranka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Selkäranka

Selkäranka sijaitsee keskellä ihmisen selkää. Sen tehtävänä on suojata selkäydintä. Selkäranka koostuu nikamista, joita on yhteensä 32–35. Jokaisen nikaman välissä on rustosta koostuva välilevy.

Kylkiluut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylkiluu

Kylkiluut sijaitsevat ihmisen keskivartalossa. Ihmisellä on 24 kylkiluuta. Ne ovat kaarevia ja alkavat selkärangasta. Aikuisiällä vain kylkiluissa syntyy uusia punasoluja. Kylkiluiden tarkoituksena on suojata ihmisen sisäelimiä, kuten maksaa ja keuhkoja.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lihaksisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisen lihaksisto

Lähes koko ihmisruumista peittää lihaskudos. Lihasten tarkoituksena on supistua ja tällä tavoin antaa ihmiselle kyky liikkua. Lihakset tarvitsevat tueksi luita ja jänteitä. Lihaskudos voidaan jakaa kolmeen tyyppiin:

Sileään lihakseen, jota on muun muassa sisäelinten pinnalla. Sitä käskyttää autonominen hermosto, joten siitä koostuvia lihaksia ihminen ei voi liikuttaa tahtoisesti.

Sydänlihakseen eli myokardiumiin, jota on ainoastaan sydämessä.

Poikkijuovaiseen lihaskudokseen, jota ihminen voi hallita tahdonalaisesti. Muun muassa hauis on poikkijuovaista lihaskudosta. Poikkijuovainen lihaskudos tunnetaan myös luustolihaksina. Poikkijuovainen lihaskudos voidaan edelleen jakaa kahteen osaan, mitokondrioita sisältävään ykköstyyppiin ja vähän mitokondrioita sisältävään kakkostyyppiin.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntymiselimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lisääntymiselimistö

Sukupuolielinten tehtävänä on antaa ihmiselle kyky lisääntyä. Ihminen lisääntyy suvullisesti. Siitos tapahtuu sisäisesti, ja siihen vaaditaan molempien sukupuolten sukusoluja. Ihmisellä ei ole tavattu partenogeneesiä eli neitseellistä syntymistä, vaikka aihe onkin suosittu uskonnollisissa kertomuksissa, kuten Raamatussa.

Miehen sukusoluja, siittiöitä, syntyy päivittäin miljoonia. Tutkimusten mukaan suomalaisilla miehillä on maailman laadukkainta spermaa. Suomalaisella miehellä on yhdessä millilitrassa spermaa arviolta noin 60 miljoonaa siittiötä. Yhden siittiön kypsyminen vie noin 75 vuorokautta. Siittiöiden osuus siemennesteestä on noin prosentti, lopun ollessa rakkularauhasen ja eturauhasen tuottamia eritteitä.

Naisen sukusolu, munasolu, kehittyy ainoastaan kerran kuukaudessa. Se syntyy munasarjoissa meioosin kautta. Munasolu irtoaa munasarjasta kuukautiskierron keskivaiheilla. Se kulkee munanjohdinta pitkin kohtuun. Mahdollinen hedelmöitys tapahtuu munanjohtimissa. Hedelmöittyneestä munasolusta käytetään termiä tsygootti.

Miehen lisääntymiselimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Miehen lisääntymiselimistö

Ulospäin miehen sukupuolielimistä näkyvät siitin ja kiveksiä ympäröivä kivespussi. Kivekset ovat erkaantuneet muusta ruumiista, koska ihmisen ruumiinlämpötila on liian korkea kivesten sukusolutuotannon toimimiseksi. Kivekset tuottavat siittiöitä, jotka varastoituvat lisäkiveksiin. Sukupuoliaktin aikana siittiöt kulkeutuvat siemenjohtimia pitkin virtsaputkeen. Orgasmissa siittiöt purkautuvat virtsaputkea pitkin ulos etu- ja rakkularauhasen tuottamien eritteiden mukana.

Naisen lisääntymiselimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Naisen lisääntymiselimistö

Naisen lisääntymiselimistöön kuuluu munasarjat, munanjohtimet, kohtu ja emätin sekä häpy eli ulkosynnyttimet, joihin lukeutuvat muun muassa häpyhuulet ja häpykieli eli klitoris. Emätin on putkimainen elin, joka yhdistää kohdun ja hävyn. Kohdun ja emättimen välissä on 2–3 senttimetrin mittainen kohdunkaula. Hedelmöittyneestä munasolusta kehittynyt sikiö kasvaa kohdussa.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita elimistöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umpieritysjärjestelmä – viestii hormonien avulla elimistön kanssa
Immuunijärjestelmä – torjuu taudinaiheuttajia
Ruumiinpeite – peittää ja suojaa ihmistä; käsittää ihon, kynnet, hiukset ja muun karvoituksen
Imusuonisto – kuljettaa erilaisia aineita kudoksista verenkiertoon
Hengityselimistö – ottaa happea ja poistaa hiilidioksidia
Virtsanerityselimistö – poistaa kuona-aineita

Ulkoisia osia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen ulkoisia kehonosia tasojärjestyksessä:

Iho
Pää – Otsa – Takaraivo – Korvat – Silmät – Nenä – Suu – Hampaat – Kasvot – Leuka
Niska – Kaula – Aataminomena – Olkapäät
Käsivarsi – Kyynärpää – Ranne – Käsi – Sormet
Selkäranka – Rinta – Vatsa – Napa
Peräaukko – Lantio – Takapuoli
Jalka – Polvi – Nilkka – Pohje – Varvas

Sisäisiä osia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munuaiset – Umpisuoli – Virtsarakko – Aivot – Pohjukaissuoli – Silmät – Sappirakko – Sydän – Maksa – Keuhkot – Ruokatorvi – Mahalaukku

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen mikrobisto

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nienstedt, Walter ym.: Ihmisen fysiologia ja anatomia. 15. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 200. ISBN 951-0-29611-2.

[1] Tohtori.fi

[2] Alko.fi - Alkoholi ja keskushermosto^{[vanhentunut linkki]}

[1]

[2]

Ihmisen anatomia

Sisällys