Historia

Herodotosta pidetään usein historian isänä.

Historia (m.kreik. ἱστορία, historía) tarkoittaa paitsi yhteisön menneisyyden vaiheita, myös menneiden tapahtumien kuvausta tai tutkimusta, historiatiedettä ja sen tuloksia. Tieteenalaan viitataan usein sanalla historiantutkimus.

Historia tieteenalana

Historiatiede eli historia tieteenalana on ennen kaikkea kirjoitettuihin lähteisiin perustuvaa ihmisten menneisyyden tutkimusta. Siten historiallinen aika alkaa kirjoitustaidon keksimisestä. Aikaa ennen kirjoitustaitoa kutsutaan vastaavasti esihistorialliseksi ajaksi. Esihistoriallista aikaa tutkivista tieteistä keskeisin on arkeologia eli muinaistutkimus.

Historiantutkimuksessa käytettävä lähdeaineisto on laajaa. Tutkimus pyritään perustamaan tutkittavien tapahtumien yhteydessä syntyneisiin teksteihin (ns. jäänteet) tai mahdollisimman varhaisiin, luotettavina pidettyihin aihepiiriä koskeviin kertomuksiin. Tutkimusta voidaan tehdä käyttäen kirjoitettuja tai painettuja tekstejä, haastatteluja, arkeologisia löytöjä, valokuvia, muita erilaisia taideteoksia sekä myös kansanperinnettä apuna käyttäen. Näitä käyttäen historiantutkija pyrkii lähdekritiikkiä käyttäen laatimaan itseään kiinnostavasta aiheesta kertomuksen, joka pyrkii rekonstruoimaan sen, mitä menneisyydessä todella tapahtui tai ajateltiin. Tämä ”wie es eigentlich gewesen” -ajattelu on nykyhistoriantutkimuksessa tosin kyseenalaistettu.

Historia ei pysty kertomaan, mitä todella tapahtui. Sen sijaan se voi esittää tulkintoja. Vastuullinen historiantutkimus perustaa tulkintansa kuitenkin aina lähdeaineistoihin ja ymmärtää sen, että aineiston määrä tai laatu vaikuttavat tehtyihin tulkintoihin. Tutkijan on ymmärrettävä myös omat lähtökohtansa lähdeaineistojen tulkitsijana. Samoille aineistoille voidaan esimerkiksi eri aikakausina antaa eri merkityksiä. Emeritusprofessori Jorma Kalela on todennut teoksessaan Historiantutkimus ja historia, että historiantutkimus on kahtalainen ala: toisaalta tutkitaan meille nykyihmisille kiinnostavia asioita, toisaalta pyritään tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille. Historiantutkimus on aina tulkintaa ja Kalelan mukaan myös ”vieraan kulttuurin tutkimista”.

Historiatieteen vaikein ongelma on se, että kirjoitetut tekstit säilyvät vain hyvin rajallisen ajan, johtuen siitä, että esimerkiksi papyrus tai paperi haurastuvat, ja tekstit joko katoavat tai muuttuvat hyvin epäselviksi historiallisesti varsin lyhyen ajan kuluessa.

Akateemiselle tieteelle tyypillisesti historiantutkimuksessa ovat eri aikoina vallinneet ja tutkimusta ohjanneet erilaiset suuntaukset, koulukunnat, akateemisen kirjoittamisen käytännöt, kiinnostuksen kohteet sekä yhteiskuntaa koskevat käsitykset. Siten aikasidonnaisuus on tyypillistä historiantutkimukselle (ja -kirjoitukselle); jokaisen sukupolven sanotaankin kirjoittavan historian uudelleen. Historiantutkimuksen aikasidonnaisuus johtuu osaksi myös siitä, että jälkikäteen tiedämme mitä tuli tapahtumaan.

Toisaalta myös poliittista keskustelua hallitsevat näkökulmat vaikuttavat helposti siihen kuvaan, minkä tutkija muodostaa menneisyydestä. Suomen historian osalta tämä näkyy erityisen selvästi vuotta 1918 ja toista maailmansotaa koskevissa tutkimuksissa. Ajallinen etäisyys sinällään ei tee aiheesta epäpoliittista – jos historiantutkimus sitä koskaan voi ollakaan. Onkin esitetty, että kaikki menneisyyttä koskevat kertomukset laaditaan jostain näkökulmasta. Sanonnan mukaan sodan voittaja kirjoittaa historian: historiankirjoituksen objektiivisuus ja neutraalius voi olla mahdotonta.

Historiantutkimus voidaan jakaa eri aloihin paitsi tutkittavan ajan ja paikan mukaan, myös näkökulman mukaisesti. Tällaisia historiantutkimuksen aloja ovat esimerkiksi sosiaalihistoria, kulttuurihistoria, aatehistoria, oppihistoria, taloushistoria, sivilisaatiohistoria, oikeushistoria, kirkkohistoria, poliittinen historia ja sotahistoria. Väljästi sosiaali- ja kulttuurihistorian alle sijoittuvat myös sellaiset melko uudet historiantutkimuksen alueet kuin mikrohistoria, naishistoria, perhehistoria ja sukupuolihistoria. Sen sijaan kirjallisuushistoria ja taidehistoria sekä useat yhteiskuntatieteelliset alat ovat historiantutkimuksen kannalta lähitieteitä.

Ihmisen historia on vain pieni siivu maapallon historiaa ja elämän kehitystä. Ihmisen varhainen historia voidaan jakaa esimerkiksi kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen käyttöön otettujen metallien perusteella. Eri alueilla näiden ajanjaksojen kronologia poikkeaa toisistaan.

Merkitys

Kansalliskirjaston sali Helsingissä.

Juha Sihvola on maininnut kolme syytä perehtyä historiaan. Historiassa on ajateltu toisin kuin nykyisin, joten menneisyyden tutkiminen opettaa arvioimaan ajatteluamme kriittisesti. Lisäksi historiasta voi oppia erilaisuuden suvaitsemista ja kunnioitusta. Kolmanneksi se voi opettaa myötätuntoa inhimillistä haavoittuvuutta kohtaan, se kun on johtanut vahvojakin ihmisiä sattuman armoille.

Opiskelu Suomessa

Ensimmäinen oppikirja

Isänmaan historian oppikirjan tarve tunnustettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa pian vuoden 1809 jälkeen. Suomessa jouduttiin käyttämään Ruotsista tuotuja historian oppikirjoja. Suomen historianopetuksesta väitellyt Gustav Renvall korosti vuonna 1813, että historianopetuksen tulisi ottaa huomioon niiden maiden historia, joihin Suomen historia liittyi. Koulukomissio julisti vuonna 1819 maksavansa palkkion sille, joka kirjoittaisi kaivatun historian oppikirjan. Yrjö Koskisen kirjoittama Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869–1873) sai useita edeltäjiään vaikutusvaltaisemman aseman. Osa sen tulkinnoista oli esitetty jo aiemmin, mutta Koskisen teoksella oli pitkäaikainen vaikutus.

Peruskoulu ja lukio

Opiskelu peruskoulussa aloitetaan yleensä 5. luokalla, mutta uuden opetussuunnitelman johdosta historia aloitetaan 4. luokalla. Historiaa opiskellaan yleensä luokilla 5–8 kahden vuosiviikkotunnin verran kullakin. Peruskoulun vuosiluokilla 5 ja 6 voidaan opetusta järjestää myös vain kolmen vuosiviikkotunnin verran. Lukiossa historiasta on kolme pakollista ja kolme valtakunnallista syventävää kurssia.

Yliopisto

Suomessa historiaa voi opiskella seitsemässä yliopistossa: Helsingin, Turun, Tampereen, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Humanistisella koulutusalalla historia kuuluu perustieteisiin, jota on mahdollista opiskella kaikissa humanistista koulutusalaa tarjoavissa yliopistoissa Vaasaa lukuun ottamatta.

Yliopistoissa historia jaetaan usein Suomen historiaan (tai Suomen ja Pohjoismaiden/Skandinavian historiaan) ja yleiseen historiaan, joihin jako tapahtuu usein perusopintojen jälkeen. Jako näihin oppiaineisiin on käytössä Itä-Suomen, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa. Åbo Akademissa jako tehdään pohjoismaiseen historiaan (nordisk historia) ja yleiseen historiaan (allmän historia). Tampereen yliopistossa jakoa ei tehdä ollenkaan, kuten ei myöskään Helsingin yliopiston ruotsinkielisessä historia-oppiaineessa.

Humanistisella koulutusalalla on edellä mainittujen yleishistoriallisten oppiaineiden lisäksi muutamia erityisoppiaineita, joissa historiaa tarkastellaan usein omasta näkökulmastaan. Tällaisia ovat aate- ja oppihistoria Oulun yliopistossa, kulttuurihistoria Turun yliopistossa ja taloushistoria Jyväskylän yliopistossa. Yhteiskunta-/valtiotieteellisiä historiantutkimuksen aloja ovat puolestaan poliittinen historia Helsingin ja Turun yliopistoissa sekä talous- ja sosiaalihistoria Helsingin yliopistossa.

Usein historia-aineissa perusopinnot ovat esimerkiksi Suomen historian ja yleisen historian opiskelijoille samat, ja eriytyminen omaan alaan aloitetaan vasta aineopinnoissa. Jyväskylässä eriytyminen tapahtuu vasta syventävissä opinnoissa. Historia-aineita opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi opettajina, tutkijoina, asiantuntijoina, toimittajina tai tiedottajina.

Katso myös

• Historianfilosofia

Kirjallisuutta

• Autio, Sari, Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, Ville (toim.): Historioitsijan arki ja tutkimuksen prosessi. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-094-5.
• Bloch, Marc: Historian puolustus. (Apologie pour l’histoire, ou Métier d’historien, 1949.) Suomennos: johdanto, luvut I–V: Ossi Lehtiön suomennoksen pohjalta toimittaneet Elina Suolahti ja Martti Berger. Helsinki: Artemisia, 2003. ISBN 951-97294-4-5.
• Carr, Edward Hallet: Mitä historia on? (What is History?, 1961.) Suomentanut Sirkka Ahonen. Helsinki: Otava, 1963.
• Hyrkkänen, Markku: Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-114-3.
• Kalela, Jorma: Aika, historia ja yleisö. Kirjoituksia historiantutkimuksen lähtökohdista. Turku: Turun yliopisto, poliittinen historia, 1993. ISBN 951-29-0049-1.
• Kalela, Jorma: Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-793-5.
• Renvall, Pentti: Historiantutkimuksen työmenetelmät. Teoriaa, käytäntöä, tavoitteita suomalaiseen ainekseen sovellettuina. Porvoo: WSOY, 1947.
• Viikari, Matti: Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta. Toimittaneet Tapani Hietaniemi, Tuomas M. S. Lehtonen ja työryhmä. Helsinki: Tutkijaliitto, 1995. ISBN 951-9297-97-9.
• Ylikangas, Heikki: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Helsinki: Art House, 2015. ISBN 978-951-884-548-8.